Kaksikymmentä vuotta sitten olin toista vuotta post-doc tutkijana Lontoossa. Perhesyistä asuin kuitenkin Leicesterissä, monikulttuurisessa mutta yleisesti vähän tylsänä pidetyssä keski-Englannin kaupungissa. Asuimme kävelymatkan päässä jalkapallostadionilta, ja niinpä vietin lukuisia lauantai-iltapäiviä seuraamassa Leicester Cityn otteita valioliigan tuoksinassa. Lähietäisyydeltä koettu jalkapallon dramatiikka jätti jäljen, jonka takia olen seurannut saman joukkueen ylä- ja alamäkiä viestimien kautta tähän päivään asti.

Tänä keväänä päättyvällä kaudella tapahtui jotakin, jonka piti olla mahdotonta. Köyhä ja ilman tähtipelaajia taistellut Leicester City voitti koko valioliigan, monien mielestä maailman vaativimman jalkapallosarjan. Ennen kautta vedonlyöntitoimistojen kerroin Leicesterin voitolle kahdenkymmenen joukkueen liigassa oli 1:5000.  (Vertailun vuoksi todettakoon, että Loch Nessin hirviön löytymistä pidettiin kaksi ja puoli kertaa todennäköisempänä).

Leicesterillä ei pitänyt olla mitään mahdollisuuksia lähellekään liigan kärkeä, ja todennäköisimpänä kohtalona pidettiin putoamista alemmalle sarja-tasolle. Nyt joukkue on mestari, ja sen aiemmin tuntemattomia pelaajia nähdään useamman maan joukkueissa kesän EM-turnauksessa.

Sadunomainen tarina on riemastuttanut jalkapallofaneja joukkueesta tai maasta riippumatta. Intohimoisen fanikulttuurin ja suuren rahan voimin pyörivän tähtipelaajabisneksen välille on kasvanut syvä, ylittämättömäksi luultu juopa. Leicesterin tarina tekee elintilaa jalkapalloromantiikalle näyttämällä että vielä 2000-luvullakin Daavid voi voittaa Goljatin, urheilun henki suuren rahan. Hollywoodissa jo käynnistynyt elokuvatuotanto tullee osaltaan pitämään huolen siitä että Leicester Cityn kaudesta tullaan hakemaan innoitusta tulevina vuosikymmeninä.

Mikä selittää tapahtuneen? Aikanaan kaudesta tullaan kirjoittamaan useita kirjoja, mutta tällä hetkellä kokonaisselitystä ei ole. Kaikki kautta seuranneet ovat kuitenkin samaa mieltä yhdestä asiasta: valmentaja Claudio Ranieri johti joukkuetta toisin ja paremmin kuin virkaveljensä.

Ranierille kauden alun ei pitänyt olla helppo: viime kauden lopussa kuin ihmeen kaupalla Leicesterin putoamiskurimuksesta pelastanut ja fanien suosikkivalmentaja Nigel Pearson sai palkkioksi potkut. Aiemmin useita huippuseuroja valmentaneen Ranierin uran uskottiin olevan jo laskussa, olihan esimerkiksi edellinen pesti Kreikan maajoukkueen valmentajana päättynyt surkeaan lopputulokseen. Fanien lisäksi edellä jo mainitut vedonlyöntitoimistot eivät Ranieriin luottaneet, ja kertoimien mukaan hänen piti olla nopeimmin kauden alussa potkut saava valmentaja liigassa.

Ranierille ja muilla huippuvalmentajille on yhteistä yhdistelmä pelin syvällistä ymmärtämistä ja intohimoa sen eteenpäin viemiseen. Hänen tyylinsä kuitenkin poikkeaa kollegojen vallitsevasta toimintakulttuurista. Tyypillinen valioliigan valmentaja on vakava, kriittisiä huomioita jakava ja arvovallastaan tarkka pomo, joka ei karta kurinpitoa ja äänen korottamista. Isoisämäinen ja alati hymyilevä Ranieri reagoi tunteella, viljelee huumoria ja nauraa estoitta myös itselleen. Oman egon ja uran taka-alalle jättäminen luo tilaa positiiviselle palautteelle ja kannustamiselle. Varauksettoman tuen saava pelaaja ei karta virheitä tai syytä joukkuetovereita – hän ottaa riskejä ja antaa kaikkensa joukkueelle. Syntyy positiivisen kehityksen kierre, joka Leicesterin tapauksessa loi nipun maajoukkuetähtiä yhdessä kaudessa.

Koko pitkän kauden kärjessä keikkuminen luo yllättäjäjoukkueelle valtavat paineet. Koskaan ennen ei altavastaaja ole selvinnyt nyt nähdyn kaltaisesta mediamyllytyksestä voittajana. Ranieri keskittyi luomaan joukkueelle yhteiset välitavoitteet. Nykymaailmassa tähän eivät riitä oikeat puheet pukukopissa. Ranieri näytti mestarillisen kykynsä hallita mediajulkisuutta. Letkautusten, pizzakekkereiden ja lukemattomien kannattajien kanssa otettujen selfieiden jälkeen yleensä ärhäkät brittilehdet söivät Ranierin kädestä. Hänen viestinsä fokuksen säilyttämisestä ja omien pelaajien arvostamisesta nousivat uskottavuudessa toiseen potenssiin, kun ne tulivat ulos valtamediassa.

Uskon, että nyt nähdystä jalkapallon tuhkimotarinasta tullaan julkaisemaan johtamisen oppikirjoja hyödynnettäväksi mitä erilaisimmilla toimialoilla. Toimialan tuntemus ja sen kehittämiseen sitoutuminen ovat johtajalle välttämättömiä mutta eivät riittäviä menestyksen edellytyksiä. Oman egon pönkittämisen sijasta sen voi panna peliin positiivisena voimavarana. Valmentava johtaja luo itseluottamusta, kehottaa uskaltamaan ja ymmärtää epäonnistumisia. Johtajan osoittama arvostus luo turvallisen ympäristön, jota ilman positiivinen onnistumisen kierre ei montaa kierrosta kestä.