EMBA Tampere -blogi-brendan-church-182747-unsplash

Useilla elinkeinoelämän toimialoilla on herätty vuonna 2018 näkymään osaajavajeesta. Joillain yrityksillä tai aloilla pula on jo astunut konkreettisesti kynnyksen yli. Uusien ja nousevin osaamisalojen ja -yhdistelmien asiantuntijoiden saatavuuden ennuste alkaa ravistella bisnestä todenteolla korkeasuhdanteen hehkun myötä.

Koulutusjärjestelmämme on poliittisella tasolla myös herätetty (näin vaalien alla) ongelmatiikkaan. Virallinen doktriini tarjoaa uudelleenkoulutuksen tai muuntokoulutuksen kaltaisia keinoja pulmien poispyyhkäisyyn korkeakoulutettujen tehtävissä. Nyt tilatut kaksivuotiset maisteri- tai YAMK-ohjelmat ovat jäykkä ja osin vanhakantainen rakenne pulan purkamiseen. Niiden aikaulottuvuus on ensitoimesta osaajatoimitukseen liki kolme vuotta, ja työelämäkytkentä parhaillaankin vain laimean keskitäyteläinen.

Tauti jyllää, tauti on sitkeä

Maailmassa premiumtasolle rankatun koulutusjärjestelmämme sisällä on sittenkin heikkoja lenkkejä. Nykyisen systeemin pehmeä kohta on nopeasti eskaloituvat ja muuttuvat tarpeet, joihin on reagoitava ennakollisen osuvasti työn ääressä ja työuran kuluessa. Meillä tähänkin on vuosien varrella oivallettu tarjota pääsääntöisesti vain yhtä keinoa: suoritetaan jonkin alan tutkinto. Oli yksilöllä sellainen jo peruskoulutuksena tai ei. Uutta päälle ja koulutusinstituutio taputtaa käsiään. Tutkintotauti on koulutuspalveluketjua yksisilmäisesti yhdistävä vitsaus.

Taudin aksiooma on nimittäin se, että tutkinto on aina parempi kuin työtilanneperusteinen ja räätälöity ohjelma. Tutkinnon supervaltti on tietenkin maksuttomuus yksilölle. Yhteiskunta kuittaa koko laskun. Osallistuja kiittää maksuttomuudesta ja yritys kumartaa. Ja järjestelmä komppaa taustalla.

Herättääkö saatavuusongelmat keksimään uutta?

Mikä haastaisi peräkkäiset ja päällekkäiset tutkinnot ja tutkintotaudin? Vaihtoehtoinen ratkaisu voisi löytyä jalostamalla rohkein siveltimenvedoin työuranaikaisesti rytmittyvää kompetenssien kehittymistä. Kehittymiseen tarvitaan muutamia ainesosia ja niiden yhteensekoittamista. Nousevien taitojen (microlearning) ja näköaloja laajentavien ja/tai syventävien uusien kompetenssialueiden (macrolearning) yhdistelmä on tanakka perusseos. Sitä sitkostamaan tarvitaan vielä työperäistä soveltamista, teoreettista jäsennystä ja poikkitoimialaista kollegaverkostoitumista. Tätä voisi kutsua kompetenssiohjelmaksi yksilöllisiin maustein.

Kompetenssisopimus virittää jatkuvaan oppimiseen

Kompetenssiohjelmia on jo tarjolla. Useat yliopistot ja ammattikorkeakoulut yksin tai parhaimmillaan synergisessä yhteistyössä tarjoavat esimerkiksi lukuisia eMBA-ohjelmia. Niiden modulaarisuuden, yksilöllisen joustavuuden ja nopean työsoveltavuuden edelleenkehittäminen on yksi lupaava lääke tutkintotaudista toipumisen polulla. Vielä vahvempi rohto olisi kompetenssisopimusten solmimisen malli. Yksilö ja/tai yritys/yhteisö voisi solmia laajemman korkeakouluyhteenliittymän kanssa ”elinkaariajatteluun” perustavan sopimuksen. Sen rahoituspohja olisi monitaholähtöinen. Yksilö, yritys ja yhteiskunta kukin osallistuisi omalla osuudellaan tasapainotetusti osaamisen kehittämisen jatkumoon.

Osaaminen rikastuu syvässä työelämähengityksessä

Työelämän eri osa-alueiden kiihtyvässä kehityksessä ei järjestelmän ylätason ohjaamat sprintit tahdo enää tehota tai riittää. Tutkinto luo asiantuntijalle arvokkaan perustan, mutta niiden päällekkäin pinoaminen ei ole vaikuttavaa. Osaamisen rikastamiseen tarvitaan monipuolisesti ajassakulkevaa, systemaattista kompetenssien päivittämistä. Korkeakoulujen rooli kilpailukyvyn ylläpitäjänä on syytä nopeasti nostaa täysin uudelle tasolle. Vahva vuoropuhelu ja yhteinen kehittämispinta yritysten ja yhteisöjen kanssa on tässä kriittinen tekijä.

Avainsanat : / /

Jätä kommentti

avatar