Sote-uudistuksen tarkoituksena oli ja on varmaan jatkossakin turvata kaikille yhdenvertaiset, asiakaslähtöiset ja laadukkaat sosiaali- ja terveyspalvelut koko maassa. Tämä toteutettaisiin uudistamalla julkisen sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteet, ohjaus ja hallinto. Joo-o, tästä on kuultu ja peistä väännetty. Vähemmän, jos ollenkaan, on puhuttu siitä, että kuka nämä laadukkaat ja yhdenvertaiset sote-palvelut tulevaisuudessa kansalaisille tuottaa? Puhun nyt lähinnä julkisista palveluista. Mistä löytyy kuntasektorille sote-työntekijöitä, kun kunta-alan eläköityminen haastaa jo nyt hyvinvointipolitiikan.

Kunnat ja kuntayhtymät joutuvat yhä enenevässä määrin kilpailemaan työvoimasta, kun kuntatyöntekijät eläköityvät, eivätkä uudet nuorisoikäluokat riitä täyttämään työvoimatarvetta. Toimialoista suurin eläkepoistuma on juuri sosiaali- ja terveydenhuollossa – varsinkin kodinhoitajia, sairaala- ja hoitoapulaisia sekä osastonhoitajia eläköityy lähivuosina. Poistuma jakautuu alueellisesti epätasaisesti, vaikka sote-palvelujen tarve, ennen kaikkea ikääntyneiden palvelujen tarve, tulee lisääntymään kaikilla alueilla.

Rakenneuudistusko tähän on paras ja ainoa vaihtoehto? Toiset liputtavat julkisen sektorin toimintojen tehostamisen ja toiset uuden teknologian käytön puolesta. Näiden lisäksi, rinnalla ja vaikka eturintamassa ratkaisuja kannattaisi kuitenkin etsiä myös sote-henkilöstön työhyvinvoinnista. Tätä ratkaisua tukisi tutkimusnäyttö siitä, että työntekijöiden hyvinvointi on yhteydessä asiakkaiden ja potilaiden hyvinvointiin. Toimeen ryhtyessä ja hihoja ylös kääriessä on olennaista kuitenkin ymmärtää, ettei ole olemassa vain yhtä ratkaisua. Sen sijaan ammattiryhmien välillä on eroja vaikka muutoksiin vaikutusmahdollisuuksissa, työstressissä ja työaikojen hallinnassa.

Työterveyslaitoksen Kunta10-tutkimuksen kysely valotti työhyvinvoinnin tilannetta vuoden 2014 syksyllä. Kyselyyn vastasi yli 25000 sote-alan työntekijää. Suurista sote-alan ammattiryhmistä yli- ja osastonhoitajat olivat kokeneet työssä tapahtuneet muutokset enimmäkseen myönteisinä, ja heistä suurin osa (72 %) oli voinut olla mukana suunnittelemassa muutoksia. Tilanne on aivan toinen sosiaalityöntekijöiden, sairaanhoitajien, lähihoitajien sekä kodinhoitajien suhteen: heistä yli puolet ei ole päässyt mukaan vaikuttamaan työtään koskeviin muutoksiin.

Mahdollisuuksilla vaikuttaa työhön tarkoitetaan myös työntekijällä olevaa sananvaltaa ja itsenäisyyttä tehdä omaa työtään koskevia päätöksiä. Sananvalta voi liittyä esimerkiksi työjärjestykseen, työtahtiin, työmenetelmiin tai töiden jakoon ihmisten kesken. Työn hallinta riippuu siis siitä, miten työn tekeminen kokonaisuudessaan on organisoitu. Tutkimusten mukaan vaikutusmahdollisuuksien ja työn hallinnan puute voi heikentää terveyttä – mutta ketkä ovat vaakalaudalla?

Paras tilanne oli jälleen yli- ja osastonhoitajilla, myös lääkärit kokivat voivansa osallistua ja vaikuttaa omaan työhönsä. Huonommassa jamassa olivat sosiaalityöntekijät ja sairaanhoitajat sekä lähi- ja kodinhoitajat. Sairaanhoitajista 33 %, kodinhoitajista 40 % ja lähihoitajista 41 % koki työstressiä, joka ilmeni työn paineiden ja vaatimusten ja työn hallinnan epäsuhtana. Pitkään jatkuessaan työstressin tiedetään heikentävän terveyttä ja lisäävän esimerkiksi sydäntaudin, aivoinfarktin ja diabeteksen riskiä.

Ammattiryhmät eroavat myös työaikojen hallinnan suhteen eli siinä, miten pystyvät vaikuttamaan mm. työpäivän pituuteen, työpäivän alkamis- ja loppumisajankohtaan, työvuorojärjestelyihin sekä lomien ja vapaiden ajankohtiin. Hyvällä työaikojen hallinnalla on havaittu useita myönteisiä vaikutuksia työntekijöiden hyvinvointiin. Työntekijät, jotka voivat vaikuttaa työaikoihinsa riittävästi, kokevat terveytensä paremmaksi ja ovat vähemmän psyykkisesti kuormittuneita kuin työntekijät, joiden vaikutusmahdollisuudet työaikoihinsa ovat heikot. Tutkittaessa työurien pidentämiseen vaikuttavia tekijöitä, on työaikojen hallinnan havaittu olevan yksi keskeisimmistä työhön liittyvistä tekijöistä, jotka vaikuttavat siihen, että työntekijä jatkaa työuraansa yli laskennallisen eläkeikänsä. Työaikojen hallinta oli vähintään kohtalaisella tasolla osastonhoitajilla, sosiaalityöntekijöillä, lääkäreillä ja sairaanhoitajilla. Huonompi tilanne oli lähihoitajilla ja kodinhoitajilla.

Ei kuitenkaan pidä menettää toivoa. Lääkäreistä ja osastonhoitajista 87 %, sosiaalityöntekijöistä 78 % ja sairaanhoitajista 73 % uskoi jatkavansa työssä eläkeikään saakka. Lähihoitajista ja kodinhoitajista vain kuusi kymmenestä. Onneksi sote-johtajista 87 % uskoo jatkavansa työssä eläkeikään saakka. On siis toivoa: he ehtivät kääriä hihansa ja ryhtyä toimeen.

Avainsanat : / / / /