Vajaat pari vuotta sitten sain olla parin kollegani kanssa mukana kirjoittamassa kirjaa nimeltään ”Johda suoritusta”. Kirja ilmestyi ja joku sen ilmeisesti lukikin. Siinä on hyvää pohdintaa modernin henkilöjohtamisen haasteista ja muista esimiestyön kommervenkeistä. Ihan hyvä juttu, mutta joku itse tuossa kirjan nimessä jäi kuitenkin kaivertamaan mieltäni. Aikani pohdittuani huomasin, että minua vaivasi tuon otsikon sanaparin ”klangi” joka sittenkin tuoksahtaa takavuosilta.

Tämänkin käsitteen koeponnistamisen hyvä työkalu oli kysymys: Haluanko itse tulla suoritusjohdetuksi? No en todellakaan! En kehityskeskustelluksi, enkä motivoiduksi, enkä strategiakirkastetuksi, enkä sparratuksikaan – vain muutamia mainitakseni. Tämä siksi, että pahimmoillaan ulkoinen ja opeteltu pseudovuorovaikutus kääntyy helposti itseään vastaan. Erityisesti silloin kun sen toteuttaa metodiohjattu suorittaja joka säännöllisesti tekee itsestään epäaidon toistelemalla opeteltua. Aitoushan on muuten yksi johtajan tärkeimmistä ominaisuuksista. Henkilöstö tunnistaa johtajan aitouden varmasti. Fuskaaminen aiheuttaa vieraantumista ja huvittunutta hymähtelyä.

En siis aivan kauheasti halua suoritustani johdettavan. Mikä ettei? Miksi? Olenko ylimielinen vai vain laiska? Antakaahan kun selitän. Pohdin kovasti millaisesta johtamisesta on pulaa. Yritin löytää edes yhden universaalin asian joka meitä kaikkia innostaa ja pistää yrittämään parhaansa. Saa meidät omistautumaan työlle ja suurelle yhteiselle asialle. Ohjaa virittäytymään kohti uusia ennen kokemattomia tasoja ja ulottuvuuksia. Mikä saa meidät kaikki tikittämään? Mikä toimii aina?  Vastaus on yksinkertainen: onnistuminen! Onnistuminen on universaali kaikkien arvostama ja kaipaama kokemus, jonka kautta voi saavuttaa todella paljon. Lisäksi kun oman yksinkertaisen logiikkaani mukaan on fiksua olla lisäämättä sitä mikä ei toimi ja vastaavasti lisätä sitä mikä toimii, syntyi oivallus onnistumisten johtamisen merkityksellisyydestä.

Kaikki tuntemani ihmiset nauttivat onnistumisista. Kaikki tarvitsevat niitä omaan arkeensa. Suuria ja pieniä onnistumisia. Jokainen muistaa helposti työuraltaan ne hetket, jolloin onnistumisen pakahduttava tunne ja oivallus täyttivät mielen. Onnistumisten muistijälki on pysyvä ja vahva. Oppiminen tapahtuu kuin itsestään, eikä itsereflektionkaan toteutuminen silloin kovin kaukana ole. Johtamisen ydintehtävä onkin siis tuottaa onnistumisia – paljon ja usein. Johtamisella mahdollistetaan ja varmistetaan osaamisen, puitteiden ja resurssien sopivuus ja toimivuus. Tavoitteiden saavuttamisen sijasta keskitytään odotuksiin jotka edeltävät tavoitteiden täyttymistä.  Odotuksien havainnollistaminen muuttaa tavoitteet ihmisen kokoisiksi toiminnoiksi, jotka ovat onnistuttavissa. Huomioimme aidosti toistemme onnistumiset ja pystymme tarvittaessa kytkemään ne suurempaan kuvaan. Näin suorastaan usutamme toisiamme onnistumaan.

Jokaisen johtajan voisi olla hyvä aika ajoin tarkistaa omaa käytännön johtamistaan onnistumiskeskeisyyden näkökulmasta. Onko hankkeella / suorituksella alun perinkään onnistumisen edellytyksiä? Onko ihmisillä riittävää osaamista ja kokemusta? Jos ei ole, niin miten heitä voi tukea? Ethän vaadi mahdottomia ja sitten seuraa passiivisena sivussa? Millaista osaamista onnistuminen itsessään vaatii? Millaiset ovat sisäiset roolitukset organisaatiossa? Miten onnistumiset tehdään näkyviksi – oikeudenmukaisesti? Miten onnistumiset voitaisiin parhaiten skaalata ja monistaa? Miten palkkiomallit tukevat ja ohjaavat onnistumisten lisäämistä? Ja lopuksi vielä se kaikkein vaikein; miten väistämättömät epäonnistumiset käsitellään ja kanavoidaan energiaksi?

Kun alamme suoritusten sijasta johtamaan onnistumisia, olemme ottaneet aimo harppauksen kohti pysyvää kukoistusta – ihmisinä ja organisaatioina. Tämä vaatii vielä paljon työtä, johtamisajattelun uudistamista sekä tutkimustakin. Suoritus on onnistumisen ulospäin näkyvä osa. Jos johdamme pelkästään sitä, ihailemme vain kukkaa, emmekä kasvata juuria. Kuka haluaa olla edelläkävijä?

Avainsanat : / / / / / /

Jätä kommentti

avatar